sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Everesting 8848


Everesting 8848


“FIENDISHLY SIMPLE, YET BRUTALLY HARD.

EVERESTING IS THE MOST DIFFICULT

CLIMBING CHALLENGE IN THE WORLD.”


Kuulin Everesting-haasteesta ensimmäisen kerran syksyllä 2019. Tuolloin Tallinnan IM-kisa oli juuri käytynä ja juttelin treenikaverini Jarkko Kemppaisen kanssa seuraavista askeleista treenin suhteen. Hän oli tutustunut Everesting-pyöräilyhaasteeseen, jossa noustaan pyörällä yhdellä kertaa Mount Everestin korkeutta vastaava määrä eli 8848 nousumetriä itse valitussa mäessä. Taukoja saa pitää mutta nukkuminen ei ole sallittua. Pohdimme Oulun lähistöltä sopivia jyrkkiä nousuja ja mietimme millaisella logistiikalla pitkän treenin saisi toteutettua. Asuntoauto sopivan rinteen juurella vaikutti hyvältä ajatukselta ja Iso-Syötteen nousu mahdolliselta kohteelta. Mietimme myös kenet muut TriBase-treeniporukastamme saisimme houkuteltua mukaan. Kuittasin tuolloin ajatuksen kuitenkin kevyenä jutusteluna. Haaste kuulosti logistiikan ja valmistelujen puolesta helposti toteutettavissa olevalta mutta itse kiipeäminen pyörällä lähes mahdottomalta suorittaa.


Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa. Vähän niinkuin Inception-leffassa ajatuksen siemen oli kylvetty eikä sitä saanut enää pois mielestä. “An idea is like a virus. Resilient. Highly contagious. And even the smallest seed of an idea can grow. It can grow to define or destroy you.” -Cobb


Talvella sivusimme aihetta Jarkon kanssa treenien ohessa silloin tällöin. Tarkempaa aikataulua mahdolliselle yritykselle ei kuitenkaan lyöty lukkoon eikä siitä lopullisesti sovittu missään vaiheessa. Ajatus oli koko ajan vähän kuin ilmassa ja taustalla. Vuoden 2020 kisakalenterissa minulla oli isoina kisoina aikataulutettuna Karhunkierroksen 83 km polku-ultrajuoksu toukokuun lopussa ja Tahkon Ironman Finland elokuun alussa. Näiden lisäksi kalenteriin ei oikein mahtuisi varovaisten arvioiden mukaan yli 14 tunnin nousurääkki.



Simple as that 

Keväällä tuli sitten korona. Kaikki omat kisani peruttiin ja siirrettiin seuraavaan vuoteen. Talven ja kevään aikana treenit olivat sujuneet oikein mallikkaasti ja FTP-testit näyttivät ennätyslukemia. Pohdin muutamaankin otteeseen, että mitähän tällä kisakunnolla sitten tekisi kun kaikki on peruttu. Kisajärjestäjät reagoivat koronakesään kivasti ja esimerkiksi NUTS-organisaatio järjesti virtuaalisia polkujuoksutapahtumia. Osallistuin näihin ja juoksin muutamia ylipitkiä treenejä virtuaalikisojen merkeissä. Tein keväällä myös pyöräkauppoja ja sain alleni kiipeämiseen soveltuvan kevyen Canyon Endurace maantiepyörän. Kesän pyörälenkeillä fillari kulki tosi hyvin ja ajelimme Vahvat Juoksijat -porukalla useita huippuja yhteislenkkejä pitkin Oulun lähialueita. Nämä Oulun maastothan ovat profiililtaan kaikki täysin flättejä mutta tuuli tuo mukavasti vastusta lakeuksillakin.



Suositut Vahvat Juoksijat -yhteislenkit


Suunnitelmasta teoiksi

Lopulta heinäkuussa kesälomalla ollessani Jarkko aktivoitui ja alkoi kyselemään että milloin sitä konkreettisesti tartutaan Everesting-haasteeseen. Lähes siltä samalta istumalta veimme suunnittelun loppuun, lukitsimme ajankohdan, valitsimme nousuksi Iso-Syötteen asfaltoidun jyrkkyydeltään n. 8,5 % olevan tien huipulle ja varasimme tukikohdaksi mökin Iso-Syötteen huipulta. En ollut itse koskaan noussut kyseistä nousua pyörällä. Meillä oli kuitenkin hyvät korkeuskäyrä- ja tehodatat Jarkon aiemmalta reissulta Iso-Syötteen Tribase-treenileirille jossa nousua oli hinkattu useamman kerran. Teimme nousu-yrityksestä myös TriBase-treeniporukallemme kohdistetun Facebook-tapahtuman joka ei kuitenkaan jostain syystä kerännyt lisäksemme muita osanottajia :)


Kun perus logistiikka oli selvillä, aloin perehtyä aiheeseen viimeistäkin yksityiskohtaa myöten. Oli selvää, että normaaleilla maantiepyörän välityksillä tehontarve jyrkässä 14,8 % loppunousussa olisi omaan FTP-tehoon suhteutettuna liian suuri ja välityksiä tulisi päivittää kevyemmäksi. Tässä tulikin eteen haasteita, Shimanon katalogista ei löytynyt tarpeeksi isoa takapakkaa maantiepyörään. Jarkon ansiokkaalla avustuksella rakensimme lopulta pyörääni 11-lehtisen 11-42 maastopakan ja MTB Oulu -ryhmästä löysin käytettynä sopivalla rangella olevan 9-speed XT-takavaihtajan. Road ja MTB -pakkojen leveys on eri ja lisäksi maastovaihtajan vaihtosuhde eroaa maantievaihtajasta. Lopulta saimme kuitenkin tällä setupilla 10 täysin toimivaa vaihdetta ja näin ollen ajokalusto oli valmis edessä olevaan koitokseen. Kävin vielä testaamassa “frankenbikeä” Iinatti bike parkin kukkuloilla ja totesin nousukyvyn jopa soralla vähintäänkin riittäväksi. Epäilin tuolloin, ettei keveintä välitystä Iso-Syötteen nousussa edes tarvitsisi käyttää. Jarkko puolestaan fiksasi omaan Focus Izalco Jellybelly-fillariinsa sramin katalogista löytyvän 11-40 maantiepakan ja lisäsi vaihtajan ulottuvuutta vaihtajakannakkeen wolftooth jatko-osalla.



Frankenbike testiajolla


Henkinen kantti

Lueskelin suorituksen alla useita tekstejä ja katsoin videoita haasteen aiemmin suorittaneilta tyypeiltä, joihin lukeutui useita entisiä ammattipyöräilijöitä kuten mm. Alberto Contador ja Phil Gaimon. Varsinkin Gaimonin video Everesting-ennätyksestä jäi mieleen kun mies oksenteli ajon jälkeen tien varressa ihan uupuneena. Lähes jokaisessa jutussa painotettiin, että haaste on massiivinen ja tulee viemään kaikki käytettävissä olevat fyysiset resurssit noin 6000 nousumetriin mennessä. Siitä eteenpäin suoriutuminen vaatii henkistä kanttia. Mieli keksii pitkän suorituksen kestäessä kaikki mahdolliset tekosyyt miksi homma kannattaisi jättää kesken. Nämä mieleen tulevat ajatukset ovat itsellekin jossain määrin tuttuja aiemmista Ironman-, polkujuoksu- ja umpihankijumppailuista, joten ne eivät tulisi vastaan täysin uutena juttuna. Everestingin säännöissä lukee myös, että haasteen suorittaakseen tulee selvitä siitä hengissä :) Aiemmin suurin yhdellä pyörälenkillä keräämäni nousumetrimäärä Kainuun vaaroilla oli 1345 m ja juoksemalla NUTS Pre X-Mas Uphill Party -mäkihulluttelussa Kempeleen Köykkyrissä noin 1900 m. Tämänkertainen haaste olisi paria kertaluokkaa suurempi enkä oikein saanut sitä edes hahmotettua itselleni kunnolla etukäteen.


Kiipeäminen ottaa pro-tason kuskeillakin koville - kuva Phil Gaimonin Youtube-kanava


Edeltävä viikko

Everesting-yritykselle valitsemamme ajankohta oli lauantai, elokuun 22. 2020. Koko edeltävä viikko oli ajankohtaan nähden lämmin. Britannian päällä pyöri voimakas myrsky, josta oli tulossa ennusteiden mukaan voimakkaita sateita Suomen ja Iso-Syötteen päälle lauantaina iltapäivällä. Päätimme jo keskiviikon maissa ennusteiden tarkentuessa, että aloitamme pyöräilyn niin aikaisin aamulla kuin sääennuste vaatisi. Varsinkin laskuissa vesisade olisi ikävää.


Saavuimme Syötteelle helteisessä kelissä perjantaina illalla hyvissä ajoin. Pidimme mökillä keskenämme pienimuotoisen pastapartyn ja lähdimme mäkeen testaamaan pyörät ja kalibroimaan mittarit. Suoritus tulee tallentaa ajotietokoneeseen yhtenäisenä harjoituksena. Sen perusteella suoritus tarkastetaan ja kuitataan virallisesti hyväksytyksi. Mittareiden latauksesta huolehtiminen tulisikin olemaan itse pyöräilyn ja energiahuollon ohella merkittävä osa suoritusta. Testilenkillä paljastui pari juttua: Nousu on todella kova. Jalat tuntuivat jo kahden testinousun ja 326 kerätyn nousumetrin jälkeen aika raskailta. Lisäksi mäessä oli paljon poroja. Jarkko meinasi laskea edellä mennessään ensimmäisessä laskussa poroon pahki ja välttyi törmäykseltä vain täpärästi.


Nousun profiili. Jätimme alun loivemman 4,5 % osuuden pois


Jarkko nousi testinousut todella vauhdikkaasti kun taas omat suunnitellut tehot edellyttivät jonkin verran hitaampaa nousuvauhtia. Meillä on noin 10 kg painoeroa Jarkon eduksi ja mäessä jokaisen lisäkilon nostaminen vaatii minulta enemmän watteja. Tässä vaiheessa edessä oleva 8848 nousumetrin kipuaminen ei tuntunut kovin hyvältä ajatukselta mutta pidin nämä mietteet omana tietonani. Jarkon nopeampi nousutahti mahdollistaisi sen, että hän tekisi 10000 nousumetrin suorituksen samassa ajassa kuin minä tekisin 8848 suorituksen. 10k nousumetriä oikeuttaa pääsyn Everesting hall of famen erityiseen High Roulers Society -kerhoon ja tämä on tietenkin tavoittelemisen arvoinen juttu.


Pasta party in the making


Laittelimme illalla kaikki ajovarusteet, varaosat, laturit ja energiat valmiiksi aamua varten. Levittelimme kaikki tavarat siten, että ne olisi mahdollisimman nopea ja vaivaton käyttää tarpeen mukaan, täytin mm. 8 pulloa urheilujuomaa valmiiksi. Sitten vielä viimeiset tarkistukset ja menimme nukkumaan noin kymmenen aikaan. Uni tuli oikein hyvin. Oma keskittymiseni oli jo parin päivän ajan ollut täysin itse suorituksessa. Tämä ilmeni mm. siinä, että matkalla mökille meinasin ajaa kaksi kertaa harhaan. Olen ajanut Syötteelle kymmeniä kertoja mutta nyt ajatukset olivat muualla. Onneksi Jarkko oli matkalla hereillä.





Fillarit viritetyllä voimansiirrolla


D-Day 22.8.2020

Heräsimme molemmat ilman herätyskelloa kolmelta aamuyöllä. Puuro kiehumaan ja ajokamat päälle saman tien. Puuroa, mehukeittoa, vehnäpaahtoleipää hillolla, pullaa ja kahvia. Olimme pyörien päällä aika tasan neljältä aamuyöllä. Oli pilkkopimeää mutta ilma oli ajankohtaan nähden lämmin. Auringon pieni punainen kajastus näkyi taivaanrannassa. Laskimme aloituspisteeseen ja käynnistimme mittarit. Itse tallensin ajon Wahoo Elemnt Boltilla ja varamittarina toimi Polar Vantage V.




Jarkko valmiina starttiin


Ensimmäiset nousut näyttivät aamupäivän kulun. Jarkko ampui matkaan huomattavasti nopeampaa ja näimme toisiamme aina laskijan tullessa nousijaa vastaan. Nousuvauhtien ero oli suunnilleen se, että minun noustessa kuusi kertaa huipulle Jarkko ehti nousta seitsemän. Aika pian alun jälkeen aurinko alkoi nousta ja tarjoili meille upean näytelmän vaaramaisemaan. Oma tuntemus ajosta oli loistava. Jalat tuntuivat vahvoilta ja yleensä herkästi kipuileva alaselkä ei ilmoitellut itsestään yhtään. Syke nousi tavoitewateilla VK1-alueelle mutta ei sen yli. Kaikki eteni täysin ennakkosuunnitelman mukaan. Tunnissa ehdin nousta ja laskea vähän yli kolme kertaa. Tämä tarkoittaisi taukoineen yhteensä noin 17-18 tunnin rupeamaa ja lopetusta noin yhdeksän-kymmenen aikaan illalla. Seitsemän nousun jälkeen juomapullo oli tyhjä ja siirryin ensimmäiseen huoltoon. Jarkko tuli tauolle samaan aikaan. Söimme jotain pientä, olin varannut omia lempiherkkujani ja tuolloin aamulla taisin syödä voisilmäpullaa.



Auringon nousu vaarojen takaa


Huollon jälkeen ajo kulki hyvin. Nousuihin löytyi hyvä rytmi ja nousun perusjyrkkyys alkoi tuntua uudelta normaalilta. Ainoastaan nousun loppujyrkkään piti keskittyä erikseen. Syötteellä oli viikonlopun aikana käynnissä myös maantiepyöräilyn SM-kisat ja niiden maali oli Iso-Syötteen päällä. Nousussa alkoi olla heti aamusta liikennettä järjestäjien ja huoltajien hoitaessa asioitaan. Nousujen aikana pääsi seuraamaan puhallettavien maalikehikoiden ja ajanottolaitteiden pystytystä. Auringon noustua keli lämpeni ja fiilis oli kaikkiaan mainio. Rytmitys koko aamupäivän oli suunnilleen seitsemän nousua ja huoltotauko. Otin urheilujuoman lisäksi geelin noin kahden nousun välein ja noin kolmen nousun välein söin puolikkaan energiapatukan. Olen jo vuosia käyttänyt pääasiassa High5:n energioita ja niin tälläkin kertaa.



Energiaa vuorokaudeksi


Jossain kohtaa noin 9 tunnin ja 4000 nousumetrin paikkeilla huomasin, että Jarkon nousuvauhti ei ollut ihan sama kuin aiemmin. Pian tapasimmekin huipulla ja Jarkko otti ylimääräisen tauon. Joku uusi energiapatukka oli meinannut tulla hänellä yläkautta takaisin ulkoilmaan. Kävin tuolloin vielä kerran alhaalla ja päätin mennä seuraavan nousun jälkeen tarkistamaan Jarkon tilanteen. Silloin sattui myös mukava yllätys kun valmentajamme Panu tuli rinteen juurella pyörineen paikalle ajamaan yhteisen nousun. Olin kuunnellut aamusta asti äänikirjaa ja tässä vaiheessa oli tosi mukava saada juttuseuraa nousuun. Menimme Panun kanssa yhdessä huoltoon ja Jarkon tilanne vaikutti siellä jo paremmalta. Hänellä oli kuitenkin imeytymisongelmia ja mahdollisesti jatkuessaan ne tulisivat katkaisemaan matkan. Söimme Jarkon kanssa molemmat jauheliha-makaroonimössöä ja päätimme jatkaa yhdessä tasavauhtisia nousuja.


Tämän pidemmän ruoka-/huoltotauon jälkeen aikaa oli kulunut noin 10 tuntia ja kuivimmat tulitikut oli molemmilta polteltu. Nousimme Jarkon kanssa muutaman yhteisen nousun mutta lopulta Jarkko totesi ettei pysty enää jatkamaan. Nesteet eivät pysyneet hänellä sisällä kaikista mahdollisista keinoista huolimatta. Tähän noin 5000-5500 nousumetrin kohtaan osui myös minulle koko reissun vaikein vaihe. Syke alkoi nousu nousulta vähitellen laskea ja tämän myötä myös tehojen ylläpitäminen tuli haastavammaksi. Jarkon keskeytys tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Tämä oli ollut yhteinen projektimme ja Jarkon keskeytys näin aikaisessa vaiheessa tuntui turhauttavalta ja epäreilulta. Samalla alkoi myös sataa todella kovaa ja kastuin litimäräksi yhden nousun aikana. Tummat pilvet peittivät taivaan ja mietin todella haluanko jatkaa yksin. Ja silloin, sillä hetkellä huomasin mitä peliä mieli alkoikaan pelata ja tähänhän olin varautunut. Palautin mieleen valmistautumisen, pyörän rakentamisen, talven aikana harjoitusvastuksella jauhetut treenit, sadat muut harjoitustunnit, vapaan viikonlopun - miksi nyt jättäisin pienen epämukavuuden takia leikin kesken. Olen itse valinnut tehdä tämän. Olen itse valinnut tulla tänne. Kyllähän se oli tiedossa etukäteen, ettei everestille kiivetä vihellellen. Ja niinpä jatkoin matkaa.


Seuraavien tuntien aikana kävin vaihtamassa sateeseen paremmin sopivat varusteet ja jatkoin jauhamista. Sitä se tässä vaiheessa oli. Tehot ja sykkeet olivat pudonneet aamun lukemista ja nyt pääsin kahdessa tunnissa noin viisi nousua ylös. Tämän jälkeen piti käydä vaihtamassa kuivat kamat mökillä. Jarkko otti huonovointisuudestaan huolimatta huoltajan roolin hienosti haltuun ja laittoi aina minun märät vaatteeni kuivauskaappiin seuraavaa vaihtoa varten. Minulle oli myös tarjolla lämmintä pizzaa ja kylmää colaa - ja oikeastaan mitä vain mieleen juolahtikaan, kaikkea löytyi. Haasteena oli se, että mikään ei tahtonut enää upota. Jossain vaiheessa lievä närästyksen tunne muuttui raastavaksi poltteeksi eikä ajoasennossa istuminen auttanut asiaa yhtään. Tien pinta oli märkä ja laskuissa piti jarrutella huomattavasti enemmän kuin aamupäivällä. Jossain vaiheessa illalla pysähdyin huipun läheisyyteen tien varteen ajatuksenani oksentaa maha tyhjäksi. Juuri siinä kohdassa sattui kuitenkin olemaan rakastunut pari käsikkäin istumassa kiven päällä, en ollut huomannut heitä kauempaa pimeässä illassa. En sitten viitsinyt laatata siihen ja luovuin koko ajatuksesta.


Keskiyön jälkeen aamuyön tuntien aikana ajantaju hämärtyi. Tuuli yltyi erittäin kovaksi ja huipulle pystytetyt maalirakennelmat kaatuivat. Tiheä sumu peitti huipun ja kasteli kaikki kamat. Onneksi puut suojasivat nousua ja muutenkin tuulen suunta oli viimeiselle jyrkälle osuudelle suotuisa. Äänikirjojen kuuntelu toi viihdykettä yksinäiseen puurtamiseen. Rytmi pysyi suunnilleen samana, viisi nousua eli noin 900 nousumetriä kahteen tuntiin ja lyhyt huoltotauko. Jarkko heräsi joka kerta kun konkoilin mökille ja tsekkasi olenko vielä tolkuissani jatkamaan. Selkä oli tässä vaiheessa tullut sellaiseen pisteeseen, että jos pudotin lattialle jotain niin en pystynyt sitä enää itse nostamaan ylös. Pystyin kuitenkin huolehtimaan mittarit laturiin, langattomien korvanappien vaihdon ja tein vielä pari pullollista energiajuomaa. Kaiken kaikkiaan toimintakyky säilyi hyvänä loppuun asti.  


Manuaalinen kirjanpito


Lopulta oli enää kaksi nousua jäljellä. Aloittaessani toiseksi viimeistä nousua kolmelta aamuyöllä tuli vielä yksi koitos eteen: katuvalot sammuivat ja täysi pimeys laskeutui Iso-Syötteen ylle. Otsalamppuni oli ollut lähes koko päivän päällä ja nyt siinä oli jäljellä enää lähilukuvaloksi tarkoitettu moonlight-teho. Sumu oli niin tiheää, että tämä lampun pieninkin tehoasetus sokaisi vain silmien edustan enkä nähnyt oikeastaan yhtään missä tie on. Nousussa tämä oli ok, vuorokauden mäkeä kivuttuani osasin ajaa sen ylös vaikka silmät kiinni. Viimeinen lasku alas sen sijaan oli pakko ottaa tosi rauhallisesti. Ja sitten koitti viimeinen nousu! Koitin puristaa kaikki mitä irti lähti mutta eihän se kovin railakasta menoa tässä vaiheessa enää ollut. Jyrkillä osuuksilla jouduin ajamaan mutkitellen tien laidasta laitaan, että pääsin eteenpäin. Tässä oli oma jännityksensä kun sakeassa sumussa ei nähnyt yhtään mitään. Lopulta viimeisenkin nousun huippu löytyi ja rullailin mökille väsyneenä mutta onnellisena. Otimme vielä sumun keskellä muutaman tuuletuskuvan ja se oli siinä: Everesting-haaste selätetty! 




Lopuksi 

Mittariin kertyi 9269 nousumetriä, matkaa 222 km ja ajoaikaa 18 h 56 min. Kokonaisaika oli 23 h 51 min, energiaa kului noin 14 000 kcal ja Polarin sykemittarin päivän aktiivisuuslukema oli 1400 %. Energiatarpeena tämä tarkoittaa 10 pulloa urheilujuomaa, muutama tölkki colaa, pari red bullia, ihan liian monta energiageeliä ja noin 10 energiapatukkaa. Lisäksi pullaa, mustikkapiirakkaa, karkkia, pizzaa, makaroonia jne. Jatkuva vuorokauden kestävä syöminen ajamisen ohella on oma taiteenlajinsa. Kaikkea mikä vain menee alas ja josta saa energiaa jatkaa. Olin varannut jääkaappiin oluen onnistuneen suorituksen kunniaksi mutta se jäi juomatta. En pystynyt heti pyöräilyn jälkeen ottamaan suuhun oikeastaan muuta kuin maitopohjaisen palautusjuoman ja se tuntui rauhoittavan vatsaa hieman. Kävin vielä pikaisesti suihkussa ennen nukkumaan menoa ja totesin selvinneeni urakasta ilman mitään rakkoja tai hiertymiä. Suihkun jälkeen kaaduin sänkyyn ja valot pimenivät saman tien.


Seuraavana päivänä olo oli ihan hyvä, jalat eivät olleet juurikaan kipeät mutta alaselkä oli kohtuullisen jumissa. Kävimme Jarkon kanssa katsomassa miesten SM-kisan maaliintulon Iso-Syötteen huipulla kunnon ukkosmyrskyn saattelemana. Lopuksi kamat autoon, mökin siivous ja heippa Syöte ensi kertaan.


Huipulla


Joku voi ajatella onko koko hommassa järkeä? Luin jostain hyvän vertauksen ammattilaispyöräilyyn: eihän vaikkapa Tour de Francenkaan etapeilla varsinaisesti kuljeteta mitään hyödyllisiä asioita tai tavaroita paikasta toiseen. Pääasiassa on ajaminen kuskien suorituskyvyn rajoja koetellen. Everestingin hienous on siinä, että toisin kuin Tour de France, se on kaikkien ulottuvilla. Kuka tahansa voi katsoa lähistöltä sopivan mäen ja koittaa saako kerättyä siinä tarvittavat nousumetrit yhdellä kertaa. Itselleni tässä oli kyse omien rajojen löytämisestä ja askeleesta niiden yli. En yhtään tiennyt olisiko tämä mahdollista. Hoidin valmistautumisen huolella ja tein kaikki omassa vallassani olevat asiat mahdollisimman hyvin. Lopulta mikään vuorokauden aikana vastaan tullut haaste ei ollut ylitsepääsemätön. Olin kaikkiaan 19. Everesting-haasteen suorittanut suomalainen. Ei meitä vielä ruuhkaksi asti ole. Jospa omat lapsetkin saisivat tästä esimerkkiä haasteisiin tarttumisesta.


Loppupohdintoina: tekisinkö jotain toisin?

  • Nyt vastasimme Jarkon kanssa pääosin huolloista itse. Olisi ollut ajankäytön kannalta parempi jos joku olisi ollut huoltopisteellä mm. lämmittämässä ruoat valmiiksi ja laittamassa mittarit laturiin sillä välin kun itse vaihtaa kuivaa vaatetta päälle. Nyt kaikki piti tehdä itse ja esim ruoan lämmityksestä mikrossa kertyi aina muutama minuutti lisää. Huoltotauoista olisi siis nipistettävissä paljonkin.

  • Huoltopisteen sijainti nousun päällä oli ok. Haasteena oli kuitenkin heti tauon jälkeen ajoittuva lasku ja varsinkin loppupuolella tämä alkoi käydä tosi pahasti niskaan ja hartioihin. Tauon jälkeen voisi olla mukavampi lähteä heti nousuun ja saada kroppa lämpimäksi ennen laskua. Ehkä siis huoltopiste mieluummin mäen juurelle kuin huipulle.

  • Pyörän välitykset tulee olla kunnossa valittuun mäkeen. Minulla välitykset riittivät mutta jarkolla 40-piikkinen takaratas pakotti käyttämään kovia tehoja viimeisessä nousussa. Tämä olisi todennäköisesti ollut tosi kova haaste loppua kohden.

  • Kaipasin seuraa matkan loppupuolella. Äänikirjoista oli jonkin verran viihdykettä mutta kaipasin monessa vaiheessa juttuseuraa. Olisi hienoa, jos kavereita kävisi kiipeämässä mukana vaikka parikin nousua silloin tällöin. Olin illan pimettyä vielä noin 6 tuntia yksin nousemassa ja laskemassa vesisateessa ja tiheässä sumussa. Tämä on riski myös turvallisuuden kannalta. Jos olisin vaikkapa kaatunut laskussa niin Jarkko olisi osannut tulla etsiskelemään vasta parin tunnin kuluttua. Muuta liikennettä yöllä rinteessä ei juuri ollut.

  • Valmistautumisessa pitäisi osata ennakoida kaikki mahdolliset ja mahdottomat eteen tulevat tilanteet. Tällä kertaa olimme varautuneet aika hyvin kaikkeen mutta silti esim. närästyslääkkeelle ja penkkiin kiinnitettävälle ass saver -takarapakaarelle olisi ollut käyttöä.

  • Etukäteen suunnittelin ottavani lyhyitä videopätkiä silloin tällöin ja kuvaavani muutenkin suoritusta päivän edetessä. Lopulta puhelimen kaivaminen taskusta ja käyttäminen märillä käsillä kesken nousun oli niin kova homma, ettei sitä tullut tehtyä. Jonkinlainen puhelinteline ohjaustangossa tai joku kaveri kuvaajaksi voisi olla ratkaisu tähän.

  • Mäen jyrkkä loppuosuus oli melko kova kiivettävä loppua kohden. Nousun tasaisempi profiili voisi olla suorituksen kannalta optimaalisempi.


Kokonaisuutena reissu oli osaltani oikein onnistunut. Lupauduin jo Jarkolle matkaseuraksi kun hän ottaa haasteesta revanssin lähitulevaisuudessa. Katsotaan riittääkö itselläni intoa tuolloin ottaa haaste uudelleen vastaan.




 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti